Spreejoelta katsottuna Berliini näyttää uudet kasvonsa, taas kerran. Valtava määrä ihmisiä on kokoontunut joen rantaan nauttimaan ilta-auringosta. Me nautimme siitä veneessä. Viereen istuu vanhempi pariskunta, joka hoksaa meidän puhuvan suomea. Nauramme yhdessä, vaikkei yhteistä kieltä oikeastaan olekaan.
Historia muistuttaa itsestään joka askeleella, kun käymme katsomassa muurin jäänteitä. Maassa on laatta sen muistoksi, joka ei päässyt tunnelin kautta pakenemaan tai sen, joka ammuttiin ylitysyrityksessä. Aika tuntuu pysähtyneen. Mieli on hiljainen.
Viimeisenä iltana sujautamme 40 sekunnissa 203 metrin korkeuteen. Tv-tornista aukeaa huikea öinen näkymä. Näkemiin, Berliini. Toivottavasti tapaamme vielä.
5 kommenttia:
Hienoja kuvia monikasvoisesta Berliinistä. Historian läsnäolo tekstissäsi on vahva, sai minut pysähtymään ja miettimään. Hieno postaus, kiitos.
(Ja edelleen, kiinnostus Berliiniin nousi taas lisää)
Kivitasku, voi kiitos! Olen iloinen, jos onnistuin joitakin tunnelmia siirtämään Berliinistä tänne.
Kyllä te varmasti vielä tapaatte :)
Hieno tuo ensimmäinen heijastuskuva, vau. Ja jännä, miten sitä muistaa vielä nuo monet paikat, kun näkee kuvia. Palaa kaikki mieleen elävästi.
Kirjailijatar, monesti kuvat tai tuoksutkin saattavat palauttaa mieleen jotain tuttua; aika jännää tosiaan!
Vietin koko kesän Berliinissä, mutta nyt kun katsoin kuviasi, iski ihan mieletön kaipuu takaisin. Berliiniin ja kesään. Oivoi...
Lähetä kommentti