Sain Hyvä terveys –lehden matkalukemiseksi. Tarkoitus oli kai kokea hyvää terveyttä, mutta nyt tunnen itseni ihan sairaaksi. En varmasti saa kaikkia vitamiineja ja hivenaineita mitä pitäisi. Rasvaa ja sokeria saan liiankin kanssa. Kuusi kourallista kasviksia päivässä, ou nou. Lehdessä joku syö verityyppinsä mukaisesti, toinen puhdistaa kehoaan greippipaastolla; en ajatellut tehdä kumpaakaan noista. Enkä todellakaan liiku tarpeeksi. Liikuntapiirakka katsoo minua syyttävästi lehden sivuilta: miten on terveysliikunnan laita? Milloin teet kestävyyskuntoa, lihaskuntoa ja liikehallintaa parantavia suorituksia?  Saan noista sanoista päänsäryn. Ja minun tekee mieli vain mustikkapiirakkaa. Lisäksi pitäisi nukkua tarpeeksi ja hyvää unta. Entä jos ei nukuta ja se vähäinen unikin on huonoa? Mitäs sitten tehdään? Ja kaikeksi lopuksi mieli ja keho pitäisi pitää tasapainossa eikä saisi stressata, kun sittenhän vasta sairastuukin.

Minä stressaannuin terveyslehden lukemisesta. En tee sitä toiste.

Clas Ohlsonin 626-sivuisessa kuvastossa on ihmeellisiä tavaroita, nämä kaikki keittiöosastolta: testineula, munamuotti, valkosipulinkuorija, mansikkaleikkuri, omenanlohkoja, ananasleikkuri, hampurilaispuristin, riisinkeitin, roiskesuoja, mausteruisku, transeerauslauta, mantelimylly, koristekynä, monitoimiraastin, lähtölaskenta-ajastin, taikinanvaivaaja, piirakkakaulin, keksipursotin, kermasifoni, jälkiruokarengas, patonkipelti, tarjoilukahva, jäänmurskain, pöytäjäähdytin, kastiketermos, liekkivahti, pakasteteippi, kristallipyyhe, ihmesieni ja sulatusliina.

En tiennyt tällaisten tavaroiden olemassaolosta. Voisikohan noita ilman tulla toimeen?

Löytyy sitä meiltäkin ylimääräistä tavaraa riittämiin. Olen laittanut itseni tuikkukuppien ostokieltoon.

Kummallisuuksia tänään:

Suomalaisyhtiö kauppaa energiajuomia, joissa on ikäsuositukset 7, 12 ja 18 vuotta.

Knorr mainostaa pussirisottoaineksia sloaganilla ”Risotto – sexier than potatoes”. 

Lehdessä kerrottiin, että japanilaisturistit tulevat Suomeen etsimään slow life –elämäntapaa ja haluavat suomalaiseen metsään kuuntelemaan hiljaisuutta, poimimaan mustikoita ja juoman nokipannukahvit.

Tytär käveli viime yönä unissaan. Oli jättänyt tyynynsä eteisen lipaston päälle. Kysyi aamulla: ”Milloin oravanpoikasista tulee teinejä?”

Eksyin nettisivuille, jossa vuosia parantumattomasti sairaita hoitanut sairaanhoitaja kertoo, mitä asioita ihmiset katuvat eniten hetkeä ennen kuolemaansa.

Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat.
Olisinpa tehnyt vähemmän töitä.
Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani.
Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.
Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.

Näissä onkin miettimistä.

http://www.studio55.fi/hyvaolo/artikkeli.shtml/1410430/naita-viitta-asiaa-ihmiset-katuvat-eniten-kuolinvuoteellaan

Syöminen on nykyään kamalan vaikeaa ja monimutkaista. Pitäisi karpata ja unohtaa peruna ja leipä. Vielä jokin aika sitten piti aamupalaksi nauttia marjoja ja smoothieta, nyt pekonia ja pihviä. Juuri kun opittiin käyttämään flooraa, pitääkin syödä taas voita. En halua olla karppaaja. Skarppaaja voin olla.

Kunnon ruoka on läheltä ja luomua. Kunnottomien ruokapurkkien kyljessä E-koodit ja aromivahventeet vilisevät. Tomaateista kasvatetaan minikokoisia luumuja ja sipuleista kaalinpäänkokoisia jättiläisiä. Ruuallakin on geenit ja niitä muunnellaan. Hui.

 Ja jos oppisikin syömään mikä-milloinkin-terveellisen ruokavalion mukaan, entäs sitten ruuan ekologisuus ja eettisyys? Voiko luomuviiniä ostamalla vaientaa kolkuttavan omantunnon? Voiko mukavissa oloissa elänyttä possua syödä hyvillä mielin?

En mennyt Helsingin kirjamessuille. Siellä on ahdistavan paljon ihmisiä, tungosta, kirjoja, osastoja, houkutuksia. Alkuaikojen kirjamessut olivat sopivan kokoiset; silloin kirjailijahaastattelu tai luento mentiin kuuntelemaan saliin suljettujen ovien taakse eikä ravattu ympäriinsä mikrofonimetelissä kirjailijan luota toiselle.

Ensi viikonloppuna menen Kätevä -kädentaitomessuille ja aion olla kätevä ja pätevä. Kätevä emäntä. Vaikken olekaan messuihminen, menen silti. Menen hörhöilemään muiden käsistään kätevien kanssa ja ehkä hankin ihan vähän täydennystä lanka- ja korttivarastoon.

Oivoi, marraskuu. Alan vähitellen virittäytyä talvihorrosta varten. Pimeys tunkeutuu jokaiseen soluun ja sopukkaan vääjäämättä.

Miten voi valokuvata, kun ei ole valoa?