Kaksin käsin

Koreja ontelokuteesta

Maskotit amigurumikirjan ohjeella

Numerokyltti mosaiikkitekniikalla

Kasseja valokuvapainatuksella

Käsillä tekeminen on sitten rentouttavaa. Iloa ja tyydytystä tuo lopputuloksen näkeminen ja valmiin työn hypelöinti.

Kun virkkasin koreja ontelokuteesta, mies kysyi: "Miksi sä kudot kengännauhaa?"

Näin tänään kävelylenkillä kaikenlaista.

Mies syyti lehtipuhaltimella oman pihansa lehdet naapurin pihan puolelle. Vastapäisen talon roskalaatikoiden taakse muodostui iso röykkiö kuivuneita lehtiä. Olisipa kätevää kun voisi puhaltaa ikävät asiat muiden hoidettavaksi. Vaikka eivät syksyn lehdet ole minulle mikään ikävä asia.

Asuinalueemme perukoilla, pienellä hiekkatiellä, tuli vastaan bussi, jonka valokyltissä luki Tukholma. Olisinkohan päässyt kyytiin, jos olisin näyttänyt merkkiä pysäkillä?

Pieni poika kuljetti varovasti punaisessa muovilapiossa kuollutta lintua. Käveli kuin hautajaissaattueessa, mikä se oikeastaan olikin. Yhden miehen hautajaissaattue.

Ja olisittepa nähneet sen äidin ilmeen! Sen, jonka lapsen lehtipuhallinmies herätti päiväunilta vaunuista nukkumasta.

Haluan yksinkertaisen elämän.

Sellaisen jossa olisi
kahdenlaisia vaatteita: arkipukuja ja pyhäpukuja
kahdenlaisia hammasharjoja: pehmeitä ja kovia
kahdenlaisia jogurtteja: mansikanmakuisia ja maustamattomia
kahdenlaisia mausteita: suolaa ja pippuria
kahdenlaisia kirjoja: hauskoja ja vakavia
kahdenlaisia saippuoita: Linnaa ja Luxia
kahdenlaista musiikkia: rakkauslauluja ja itkuvirsiä
kahdenlaisia ajatuksia: hyviä ja pahoja

Haluan yksinkertaisen elämän. 

Ennen oli selkeämpää. Ei tarvinnut haluta koko ajan jotain, kun ei ollut mitä haluta. Ei  tarvinnut ottaa omaa aikaa, mennä hiljaisuuden retriittiin, meditaatiotunnille tai kuntonyrkkeilemään. Riitti kun neuloi lämmintä talveksi, parsi villasukkaa, kantoi pyykinpesuveden järvestä, hakkasi polttopuut, keitti perunat ja teki ruskean kastikkeen.

Tiedän. Nostalgisoin menyyttä aikaa.

Kaupunkiauringonlasku on kaunis.
Mikä auringolaskukuvista on tehnyt kliseisiä? Kuunsilta ja ilmelät värit? Vai jonkinlainen epäluonnollisuus?

Neulelehti esittelee puseron, jossa on lampaanlapahihat. Säätieteilijä lupaa itäpainotteista sadetta. Tv:ssä puhutaan sukupuolineutraalista avioliitosta. Huippumyyntineuvottelija, promootiohenkilö ja geelikynsimuotoilija voivat hakea avoimeen työpaikkaan. Ostosten tekeminen ystävien kanssa on sosiaalista shoppailua. Lapsille opetetaan koulussa nettikettiä. Virtuaalipappi auttaa ihmisiä, vaikkei näekään heitä.  

Maailma on pullollaan kummallisia sanoja. Lapsena aina ihmettelin maailma- ja kuukausi-sanoja. Onko maailma maata ja ilmaa? Onko kuukausi kuun kulkema kausi? Niin se varmaan on.

Aamuhuurre kihartaa puiden oksat ja tekee lehtien reunaan valkoisen pitsin. Eilisen pimeyden ja myrskyn jälkeen valo tuntuu ihmeelliseltä ja energiseltä.
Tänään ajattelen vain hyviä ajatuksia.

Viisi sanaa

Sain Kirjailijattarelta viisi sanaa. Kiitos niistä!

Eksyminen – tässä olen hyvä, suorastaan erinomaisen hyvä. Eksyn joka paikassa. Pienissä ja isoissa kaupungeissa, kotimaassa ja ulkomailla, kauppakeskuksissa, rautatieasemilla, parkkihalleissa, ajatuksissani. Toivon, että pysyn kartalla tässä elämässä noin yleensä. Mitä se nyt haittaa, jos vähän parkkipaikalla harhailee.

Kaduttaa, etten jaksa aina olla kärsivällinen lasteni kanssa. Kaduttaa ihan vähäsen, etten ole matkustellut enemmän, mutta vielähän tilanteen ehtii korjata. Yleensä en viitsi kauheasti harrastaa katumista, kun ei siitä oikein ole mitään hyötyä. 

Minulla on isäni vanha vasara, jonka puinen varsi on kulunut kouraan sopivaksi. Sain sen mukaani, kun muutin pois kotoa. Aion käyttää sitä, kun teen joulukuusenkoristeita rautalangasta ja helmistä.

Piristävää on auringonpaiste, lapsen naurava naama, järvessä uiminen, onnistuminen, kiireetön kirjastossa vaeltelu, lankakerien lajittelu, mieleenjäävä näytelmä ja elokuva, kahvittelu hyvässä seurassa.

Jos saisin valita, asuisin jossain lämpimässä paikassa enkä valittaisi turhasta.

Ja loppuun kaunis kiitos tunnustuksesta Maikille!

Luin uutisen hypermarketin laajennuksen avajaisista (kyllä: avajaiset vaikka kauppa on ollut koko ajan auki). Kauppa on kahden hehtaarin kokoinen, ja siellä on myynnissä 170 000 tuotetta, joista 22 000 on ruokatuotteita, joista 800 on erilaisia leipiä. Televisioita on tarjolla 40 mallia, koirille on oma irtokarkkikauppa luineen ja kekseineen, parkkipaikkoja on 1 250 kahdessa kerroksessa ja pullonpalautuskone tunnistaa 1 700 erilaista pulloa. Mihin ihminen tarvitsee 800 erilaista leipälaatua? Me ollaan tultu toimeen tähän asti ruispaloilla, näkkärillä ja paahtoleivällä.

Infoähky ja tavaraähky. Ne meitä vaivaa. Ihmisen pää tukkeutuu kaikesta tiedosta ja mieli turhasta tavarasta. Liikaa salasanoja, käyttäjätunnuksia, pin-koodeja, kokouksia, kalenterimerkintöjä, sähköpostiviestejä, statuspäivityksiä, jogurttimerkkejä, tv-kanavia, kauppakeskuksia, kännykän latureita, sisustuskoreja. Kaikkea on liikaa.

Kirjan välistä putkahti äkkiarvaamatta valokuva esikoispojasta puolivuotiaana. Vanhojen kuvien katseluun ja vanhojen aikojen muisteluun tarvitsee virittäytyä, asettaa mieli oikeaan tunnelmaan, kääntää ajatukset menneeseen. Tuollaiset yllätyshyökkäykset hämmentävät, tulee kaikenlaista mieleen. Mihin aika oikein hujahti? Olenko nauttinut joka hetkestä? Mitä tuosta kuulapäästä on tullut? Silloin odotettiin kärsimättömänä ensimmäisiä sanoja. Tättä oli selvästi äiti ja titi tietenkin isi. Useimmiten vauvan suusta tuli gää, joka tarkoitti lähes kaikkea. 11 vuotta myöhemmin poika on melkein äitinsä pituinen ja suusta tulee useimmiten sanat noloa ja nössöä. Se asuu suihkussa, virittelee hikisiä säärisuojia kuivumaan, haluaa illalla olla hetken halailtavana.

Lapsena ihmettelin vanhempia ihmisiä, jotka päivittelivät ajan kulkua, ja nyt olen samanlainen siunustelija. ”Voi hyvänen aika kun olet kasvanut viime näkemästä. Kyllä se aika kuluu.” Silloin itsestä tuntui, ettei ikinä ole 10-vuotias, yläasteella, baarikelpoinen, autokoululainen, ammatti-ihminen. Vuosiluvut tuntuivat käsittämättömiltä. Miten joskus voi olla vuosi 2000?