Keskellä päivää arkena on erilaista lenkkeillä kuin viikonloppuisin tai iltaisin. Vastaan tulee eri ihmiset, on hiljaisempaa, kiireettömämpää.

Näin lapsia leikkipuistossa äiteineen. Lapset kirkkaissa kuravaatteissa hiekkalaatikolla lapiot tanassa. Äidit istumassa penkillä ihailemassa jälkikasvunsa tuotoksia. Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.

Yksinäiset keinut huojuivat talojen pihoilla tuulessa, hylätyt trampoliinit kököttivät paikoillaan, odottivat pomppijoita koulusta ja päiväkodista.

Kohtasin iäkkään miehen, joka ulkoiluttaa koiravanhusta aina samaa reittiä, samaa jota minäkin kuljen. Nyökkäsimme tuttuuden merkiksi. Päätin, että ensi kerralla alan rupatella miehen kanssa. Näyttää olevan juttukaveria vailla. Vaikka mistäpä minä tiedän.

Vastaan tuli myös ihanan harmaa ja rypistynyt pariskunta. Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen? Se soi päässä, kun katselin heitä. Kävelivät käsikynkkää, toisiaan tukien. Pysähtyivät katsomaan orvavien vikkeliä puuhia. Seisoivat siinä tiellä pitkän tovin, heillä oli aikaa pysähtyä, ei ollut hoppu mihinkään. Ei ollut minullakaan, kiire ja hoppu nimittäin.